Taleban loi maan päälle naisten helvetin – 20-vuotias Sosa kertoo hurjasta pakomatkasta Suomeen

Kuvittele tämä: menet Helsingin keskustaan ja katsot ympärillesi, kaikennäköisiä ihmisiä, nuoria, vanhoja, opiskelijoita. Mutta yksi päivä melkein kaikki katoavat. Eivät ainoastaan naiset ja tytöt, vaan kaikki lapset, pojatkin.

Jäljelle jää vain miehiä – vanhoja, toisiaan muistuttavia miehiä. Sitä voi yrittää selittää, mutta kukaan muu ei voi sitä kunnolla hahmottaa. Jos et ole Afganistanista, et voi täysin ymmärtää.

Näin Sosan Laali, 20, muistaa elokuun 2021, Kabulin muutoksen. Yhdysvallat ja ääriliike Taleban olivat aiemmin, helmikuussa 2020, tehneet historiallisen sopimuksen, joka tähtäsi sodan päättämiseen. Puoli vuotta myöhemmin Taleban kaappasi vallan takaisin lännen tukemalta hallinnolta.

Siitä alkoi myös tuolloin 18-vuotiaan Sosanin kahdeksan kuukauden painajainen.

Lue lisää: Talebanin kauhut kokenut Aziza: Afganistanissa on käynnissä sukupuoli-apartheid, josta myös länsi on vastuussa – ”On peiliin katsomisen paikka”

Valtaannousun aamu oli kaoottinen. Sosanin isoveli Rahim Laali, nyt 23, selasi kauhuissaan helsinkiläiskodissaan uutisia ja sosiaalista mediaa.

Näytöllä näkyi pakoon epätoivoisina yrittäviä ihmismassoja, viimeisiin lentokoneisiin tunkevia väkiaaltoja. Vain pieni osa onnistui lähtemään.

Rahim ei tuolloin tiennyt sitä, mutta pakoon yrittäneiden joukossa oli myös hänen perheensä. Kabulissa asui heistä lähes jokainen: Sosan-pikkusisko, äiti Sharefa, isä Name ja pikkuveli Erfan. Kukaan heistä ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Yhteydet olivat lakanneet toimimasta.

Kotimaan kohtalo oli toki arveluttanut jo pitkään, mutta Talebanin nopea vallankaappaus tuli silti valtavana yllätyksenä. Talebanin uhan vakavuudesta oli kenties tieto kansainvälisillä asiantuntijoilla, mutta sitä ei viestitty Afganistanin tavallisille kansalaisille, Rahim sanoo.

Hiljaisuus tuntui pitkältä. Erityisesti pikkusiskon kohtalo pelotti.

Lopulta Rahim menetti toisen työnsä, koska pelkäsi niin paljon perheensä puolesta.

– En pystynyt nukkumaan tai keskittymään mihinkään muuhun, hän kertoo.

Sitten yhteys perheeseen saatiin. Kivi putosi sydämeltä, kun kaikki olivat kunnossa. Vaara ei ollut silti ohi. Joskus Rahim saattoi soittaa Sosanille neljän aikaan aamuyöstä, koska pelkäsi liikaa tälle sattuneen jotakin.

– Kaikkihan Talebanin tietävät. Sen mitä he naisille ja tytöille tekevät.

Alkoi pitkän ja kalliin pakomatkan suunnittelu. Perhe oli saatava Suomeen veljen luokse.

Laalin perhe oli Afganistanissakin, omassa maassaan, maahanmuuttajia. Sosan syntyi pakolaiseksi Iraniin, minne hänen vanhempansa pakenivat ensimmäisen kerran Talebania.

Iranissa afgaanipakolaisilla ei ole juurikaan oikeuksia. Lapset eivät saaneet käydä koulussa ja äiti, isä ja kaksi veljeä asuivat pienessä yksiössä. Kerran viikossa jaeltava vesi loppui aina kesken, eikä sähköä ollut. Koulusta haaveillut Sosan opiskeli englantia, matematiikkaa ja biologiaa naapurinsa avulla.

Vanhemmat halusivat lapsillensa paremman elämän ja koulutuksen, jonka vuoksi perhe yritti matkustaa Eurooppaan, mutta heidät pysäytettiin Turkin rajalla.

Kaksi vanhinta veljeä, Rahim ja Mostafa, onnistuivat jatkamaan matkaansa Turkkiin, mutta muu perhe passitettiin 12-tuntiselle automatkalle kohti Afganistania. Iraniin ei sotilaiden mukaan ollut enää asiaa.

”

Kaikkihan Talebanin tietävät. Sen mitä he naisille ja tytöille tekevät.

Jo ennen Talebanin toista valtakautta elämä Kabulissa oli vaikeaa. Kaupunki oli rankkojen taistelujen keskellä heikossa kunnossa.

Lapset opiskelivat kouluissa, joiden pommituksissa hajonneissa seinissä näkyi veriroiskeita. Kodit joutuivat pärjäämään pitkiä aikoja ilman sähköä ja vedestäkin oli pulaa. Ihmiset kävelivät kaduilla ilman kenkiä. Talvella oli loputtoman kylmää.

Laalit ovat hazaroita, jonka vuoksi heitä kohdellaan usein omassa maassaankin kuin muukalaisia. Afganistanissa ei ole kastijärjestelemää, mutta sen sijaan maassa on heimoja. Heimokulttuuri on juurtunut syvään maan yhteiskuntaan. Hazaroiden etninen ryhmä mielletään Afganistanissa yhteiskunnan alimmaksi mahdolliseksi heimoksi.

Talebanit ovat tiedetysti vainonneet hazaroita, ja talebanin tiedetään kiduttaneen ja teloittaneen hazaroita puhtaasti heidän etnisyytensä vuoksi. Hazaroilla on muita afganistanilaisia aasialaisemmat kasvonpiirteet, joten heidät erottaa muusta väestöstä jo ulkonäön perusteella.

Hazaroiden kohtaamassa syrjinnässä kuuluu kaiku yli sadan vuoden takaa, kun silloinen hirmuhallitsija, ”Dracula-emiiriksikin” kutsuttu Abd al-Rahman Khan murhautti yli puolet maan hazaraväestöstä.

Parhaillaankin Afganistanissa Talebanin vallan alla olevat hazarat pelkäävät uutta kansanmurhaa.

Lue lisää: Kommentti: Afganistan vajoaa yhä syvemmälle – olisiko länsimaiden jo aika tunnustaa tosi­asiat ja ottaa puhelu Kabuliin?

Vaikka Laalin kabulilaisen asuinkorttelin perheillä, erityisesti hazaroilla, ei ollut juuri mitään, kaduilla näki ja kuuli iloa. Tytöt pyöräilivät, kuuntelivat musiikkia ja lauloivat.

Talebanin kaapatessa vallan ihmiset valtasi paniikki, mutta sitä seurannut oli pelottavampaa. Tuli pahaenteinen hiljaisuus. Sen rikkoivat vain kuiskaukset naapurien toinen toistaan kamalammista kohtaloista. Polkupyörät ja musiikki olivat kadonneet.

Sotilaiden kerrottiin kaappaavan tyttöjä ja naisia kaduilta. Sosanin ystäviä hävisi. Lapsia katosi pihoiltaan. Taleban-sotilaiden kerrottiin etsivän koteihinsa paitsi vaimoja, myös pieniä poikia.

Sosan kuuli myös katoavasta vastarinnasta. Nuorista, jotka jäivät kiinni hallitusta vastustaneista somekirjoituksistaan kuolettavin seurauksin.

Kun kotoa ei voi poistua, täytyy se purkaa jotenkin, että mieli kestää. Sosan kirjoitti. Farsin kielellä kirjoitetuissa runoissaan hän kertoi tositarinoita yhteisönsä naisten ja tyttöjen vaimennetusta äänestä, menetetyistä ihmisoikeuksista ja toivottomasta tulevaisuudesta.

Sosan myös kävi koulua salaa. Hän kokoontui ystäviensä kanssa videopuheluihin opiskelemaan, vaikka se oli vaarallista.

Kahdeksan kuukauden aikana Sosan kävi ulkona kotoaan vain kolme kertaa.

Ensimmäisellä kerroista hänen oli pakko päästä kauppaan.

– Tarvitsin tytön tarvitsemia tarvikkeita, tiedäthän. Oli tärkeää päästä. Mutta veljeni eivät olleet kotona. Odotin, mutta minun oli päästävä kauppaan.

Lopulta Sosan keräsi rohkeutta. Hän juoksi lähikauppaan ja takaisin niin nopeasti kuin pystyi. Taleban-sotilaat kuitenkin näkivät nuoren naisen. Seurauksena sotilaat tenttasivat hänen veljeltään tietoja tämän sisaresta, tämän asuinpaikasta ja tilanteesta.

– Kun Taleban haluaa jotain kaupasta, he eivät maksa. Kun Taleban haluaa jonkun kadulta itselleen, he ottavat hänet. Heillä on valtaa tehdä mitä he haluavat.

Kaupparetki ei onneksi johtanut mihinkään, mutta sai tuolloin 18-vuotiaan nuoren naisen pelkäämään enemmän kuin ennen.

– Nukuin joka yö veitsi tyynyn alla. Sängyssä näin Talebanin sotilaiden hahmoja, jotka tulivat hakemaan minua.

Oli selvää, että sanoistakin oli tullut liian vaarallisia. Lopulta perhe poltti yhdessä tyttären runoja keittiön tiskialtaassa. Sosan katseli palavia runojaan, eikä ole pystynyt sen jälkeen kirjoittamaan.

– Sanat ovat voimakkaita. Niissä on valtaa. Kun ne pitää polttaa, se merkitsee jotain.

Rahim oli epätoivoinen.

Hän oli ollut erossa perheestään jo pitkään, mutta kertaakaan hän ei ollut pelännyt näin paljon. Rahim saapui kiintiöpakolaiseksi Suomeen vuonna 2015.

Sen jälkeen kun hän joutui vuosia sitten eroon perheestään Turkin rajalla, hän itse jatkoi matkaa kohti Eurooppaa. Hän pääsi lopulta rajan yli Kreikkaan maateitse maksamalla salakuljettajalle 5 000 euroa. Saman reitin kulki myöhemmin 17-vuotias pikkuveli Mostafa.

Rahim yritti yhdistää perhettään, ensin hakemalla viisumeja Ukrainaan, sitten Iraniin. Väliaikainen oleskelulupa Afganistanin-perheelle saatiin lopulta jälleen Iranista, josta Rahim haki jälleen perheelleen oikeutta päästä Suomeen.

Iraniin pääseminen vaati perheeltä kuitenkin hengenvaarallista reissua Kabulin keskustassa sijaitsevaan Iranin-suurlähetystöön. Kaikkien perheenjäsenten oli tunnistauduttava paikan päällä henkilökohtaisesti.

Helppo tehtävä ei ollut Suomen päässäkään. Perheenyhdistämiseen liittyy monia taloudellisia, laillisia ja käytännöllisiä haasteita ja esteitä, joiden vuoksi suojelua saaneiden afganistanilaisten perheenyhdistäminen on äärimmäisen vaikeaa, jopa mahdotonta. Se tulee myös kalliiksi.

Humanitaariset järjestöt, muun muassa Suomen Pakolaisapu ovat vedonneet, että perheenyhdistämistä pitäisi helpottaa Suomessa. Sisäministeriössä valmistellaan kuitenkin parhaillaan pääministeri Petteri Orpon (kok) hallituksen linjaamia kiristyksiä humanitaariseen maahanmuuttoon.

Lue lisää: IS:n tiedot: Kiintiö­pakolaisten määrä laskemassa alhaisimmalle tasolle yli 20 vuoteen

Laalin perhe asui lopulta Iranissa vuoden byrokratiaselvityksen aikana. Lentoliput jo ostettiinkin kertaalleen, mutta Iran ei päästänyt heitä lähtemään maasta.

Rahim ei saanut siirrettyä perheelleen suoraan rahaa, vaan hän lähetti rahaa Helsingissä asuvalle iranilaisopiskelijalle, joka puolestaan lähetti rahat omalle perheelleen, ja he jälleen Laalin perheelle.

Iranin Suomen-suurlähetystön vaatimien maksujen perille saaminen vaati siis paljon luottamusta ja uskoa ihmisiin. Perheen isä Name on yhä jumissa Turkissa. Name joutui pahasti pahoinpidellyksi Turkin rajalla, jonka vuoksi hän kärsii terveysongelmista jotka vaatisivat parempaa hoitoa – siis myös rahaa.

Perhettään odottaessa Rahim teki kolmea työtä ja joutui lainaamaan silti rahaa. Toiveissa olisi vielä saada koko perhe Suomeen.

– Ystäväni olettavat, että kun olen päässyt Eurooppaan, saan tehdä täällä kahdeksan tunnin työpäivää ja että loppu aika on vapaa-aikaa. Mutta ei sellaisen Suomen todellisuus koske meitä maahanmuuttajia.

IS on nähnyt Laalin perheen matkalippuja ja kuitteja matka- ja hakuprosessin ajalta.

”

Tytöillä Afganistanissa ei ole tulevaisuutta ja tavoitteita. He menevät naimisiin nuorena jonkun kanssa, jota he eivät halua. Tytöt eivät ole edes tyttöjä, eikä heistä tule naisia. He eivät ole edes ihmisiä. Koska ihmisenä oleminen on vapautta.

Sosan ja Rahim kattavat pöytään kahvia, maitoa, keksejä ja vettä. Laajasalon asunto näyttää siltä, että siihen on muutettu hiljattain.

Huonekaluja on paikallaan, mutta lamput puuttuvat vielä katosta. Sosiaalitoimisto myönsi Prismasta ostettaviin kodin tarpeisiin 50 euroa, Rahim kertoo ja näyttää maksusitoumusta. Raha ei riittänyt kaikkeen tarpeelliseen, eikä Rahimin palkasta jää kaikkien perheen kulujen jälkeen ylimääräistä.

Kodissa on putipuhtaan siistiä. Nuorin veljistä, Erfan, on koulussa. Keskimmäinen veljeksistä, Mostafa, nukkuu makuuhuoneessa pois migreeniään.

Sosiaalityöntekijät ovat olleet välillä töykeitä, mutta muuten suomalaisten ystävällisyys on yllättänyt. Sosan saapui Suomeen perheineen kesäkuussa.

Kaduilla näkee tyttöjä ja naisia, jotka voivat pukeutua miten haluavat, tehdä mitä haluavat. Se jaksaa hämmästyttää Sosania.

Sosan puhuu niin sujuvasti englantia, että on vaikeaa uskoa, ettei hän ole käynyt koko elämänsä aikana yhtäjaksoisesti koulussa. Kun puhe kääntyy kotimaahan, tunnistaa 20-vuotiaasta runoilijan.

– Tytöillä Afganistanissa ei ole tulevaisuutta ja tavoitteita. He menevät naimisiin nuorena jonkun kanssa, jota he eivät halua. Tytöt eivät ole edes tyttöjä, eikä heistä tule naisia. He eivät ole edes ihmisiä. Koska ihmisenä oleminen on vapautta.

Sosan pitää yhä yhteyttä Kabulin-ystäviinsä, ja opiskelee heidän kanssaan netin välityksellä pidettävässä salakoulussa, jota pitää amerikkalainen opettaja. Silloin tällöin ystävä katoaa, kertoman mukaan Talebanin viemänä.

Unenpöpperössä Sosan näkee yhä Taleban-sotilaat edessään. Ne ovat yleensä kolme tummaa mieshahmoa, jotka lähestyvät sänkyä uhkaavasti.

Silloin täytyy nousta pimeään keittiöön juomaan vettä. Hiljalleen hahmot häviävät, ja hän katsoo nukkuvaa perhettään, miettii Afganistania. Hän toivoo, että saisi Talebanin varjot katoamaan kaikkien tyttöjen silmistä.

Oleskelulupa Suomeen on tällä erää vuodeksi. Sosan toivoo voivansa jäädä. Veli ja sisko katsovat toisiaan pitkään – eroon joutuminen ei ole vaihtoehto.

Sosanilla alkoivat syksyllä opinnot Eiran aikuislukion maahanmuuttajalinjalla. Jo nyt Sosanin suurin unelma on toteutunut. Hän saa käydä koulussa joka päivä.

Joku päivä Sosan haluaa työskennellä toimittajana. Ja kirjoittaa taas runoja. Erityisesti hän toivoo oppivansa kertomaan teemoista, jotka ovat hänelle vieraita. Kuten ilosta, turvasta ja onnesta. Mutta myös ystävistään, jotka jäivät.

– Haluan kirjoittaa siitä, heistä, ihan kaikesta.