Tapanin mieli ja keho ovat yhä sotatilassa lähikaupassakin, vaikka Afganistan jäi taakse vuosia sitten

Suomalaisen pikkukaupungin marketin edessä seisoo Tapani. Tapanin nimi on muutettu hänen oman turvallisuutensa vuoksi.

Hänen aikeensa on ostaa leipää, makkaraa ja maitoa, kahvia sekä alkoholitonta olutta. Koko hänen olemustaan repii ahdistus vain siksi, koska hän sattui näkemään marketille ajaessaan vähän vinoon parkkeeratun auton. Se laukaisi Tapanin traumaperäisen stressihäiriön oireet täyteen vauhtiin.

Nyt hänen tutkansa pyörii taukoamatta.

Ajaessaan marketille Tapani tarkkaili autoja, niiden kuljettajia ja kaikkea tien vieressä. Eikä hän nyt markettiin astuessaan voi sille mitään, että hän arvioi jatkuvasti jokaista kaupassa asioivaa, heidän tekemisiään, kasseja ja jopa kaupan roska-astioita. Tällaiseen tarkkailuun hän tottui Afganistanissa, sillä uhka siellä oli jatkuva. Tarkkailun lopettaminen olisi voinut merkitä hänen itsensä ja toverien kuolemaa.

Muut asiakkaat Tapani ohittaa aina selän puolelta ja kassajonossa hän seisoo sivuttain, jotta näkisi edessä ja takanaan jonottavat. Hän panee joka hetki merkille poistumistiet, jos juuri tässä hetkessä ja tällä kylällä sattuisi alkamaan aseellinen hyökkäys. Silloin hän sukeltaisi maitohyllyn läpi takahuoneeseen ja poistuisi takaovesta.

Tapanin mieleen tunkeutuu muistoja Afganistanin sodasta, kysymättä ja väkisin puskien.

Tällä kertaa ostokset tulevat mukaan, mutta joskus ostoskärryt ovat jääneet kauppaan ja paikalta on ollut vain pakko poistua.

Tapani on kriisinhallintaveteraani. Hän palveli ISAF-operaatiossa Afganistanissa kuusi ja puoli kuukautta.

Kotiin päästessään Tapani ei ainoastaan ole väsynyt, vaan myös hänen hienomotoriikkansa on kadonnut. Avaimet eivät millään tahdo löytää lukkopesään. Kävely on tökkivää. Tapani saa keitettyä itselleen teetä, mutta mukista on pidettävä kaksin käsin kiinni.

Nyt kotona turvassa ollessaan Tapanin lihakset alkavat nykiä hänen tahtomattaan ja silmät kostuvat. Palvelus Afganistanin sodassa nakersi ja vammautti hänet pikkuhiljaa.

Toisaalla Tapanin kohtalotoveri Antti herää uhan tunteeseen. Myös Antin nimi on hänen turvallisuutensa vuoksi muutettu.

Antti tempaisee itsensä ylös sängystä ja juoksee suoraan ulos ovesta ja kohti leirin sirpalesuojaa.

Perillä ei kuitenkaan ole vastassa suoja, vaan Antti tajuaa olevansa kotona Suomessa. Antti on unihorteessa kuvitellut juoksevansa täsmälleen saman reitin, minkä Afganistanissa monta kertaa juoksi keskellä yötä. Hän kävelee bokserit jalassa takaisin sänkyynsä.

– Muistan juostessani katsoneeni vastapäisen naapurin ikkunaa hölmistyneenä, koska sen nyt viimeisenä olisin odottanut olevan sirpalesuojan ovella, Antti sanoo.

Myös Tapani nukkuu levottomasti. Arkiset asiat ja muistot sodasta sekoittuvat unessa.

Tapani nukkuu vaimonsa kanssa eri sängyissä. Usein Tapani huitoo ja potkii unessaan. Muutama yöpöydällä seisova lamppu on saanut tuta Tapanin painajaisista, hajoten hänen käsissään.

– Aamulla voi olla aika väsynyt, kun yö on kulunut taistellessa demoneja vastaan, Tapani sanoo.

Muutama viikko sitten hän sai psykiatrilta reseptin rauhoittaviin lääkkeisiin. Niistä on ollut suuri apu, sillä Tapani ei ole vuosiin nukkunut ilman musertavia painajaisia katkomassa hänen untaan.

Hän ei ole pitkään aikaan juonut alkoholia, mutta tietää, miksi moni lääkitsee itseään viinalla ja hukuttaa traumojaan.

– Perusteellisella humalalla saa hetken helpotuksen ahdistukseen ja siihen jatkuvaan varuillaoloon. Mutta ei ole niin huonoa tilannetta, etteikö sitä voisi viinalla pahentaa, Tapani sanoo.

– Se tie ei vie mihinkään.

Tapani kertoo, että arkiset askareet ovat hänelle usein ylivoimaisia.

– Joskus on käynyt niinkin, että olen joutunut keskeyttämään kauppareissun ja löytänyt itseni parkkihallista autosta itkemästä. Silloin ei auta muu kuin ottaa luuri käteen ja soittaa vertaiselle.

Vertaistuesta on suuri apu, sillä harva ymmärtää millaista on elää traumaperäisen stressihäiriön kanssa. Afganistanista palattuaan Tapani sinnitteli kahdeksan vuotta paeten totuutta siitä, että hän on sairas ja tarvitsee apua. Tuona aikana hän hukutti itsensä ylenpalttisella työnteolla.

Tapani laski vuoden 2017 työtunnit ja pilkkoi määrän kahdeksan tunnin työpäiviksi. Hän oli tehnyt 455,1 työpäivää vuodessa.

Pysähtyminen olisi tarkoittanut romahtamista.

– Viikonloppuna sitten korjattiin taloa tai oli muuta ohjelmaa, mutta pysähdytty ei koskaan, Tapani sanoo.

– Näin jälkikäteen tuntuu hullulta, että kahdeksan vuotta piti hakata päätä seinään.

Psykoterapeutti Jouni Helenius kertoo, että traumaperäisen stressihäiriön eli PTSD:n saaneen ihmisen tiedonkäsittely on mennyt ikään kuin oikosulkuun. Mieli ei pysty käsittelemään uhkaavaa, traumaattista tilannetta, vaan se jää muistiin pysähtyneeksi kuvaksi.

– Kivettyminen voisi olla toinen metafora tälle aivojen oikosululle, Helenius sanoo.

Aina traumaperäisen stressihäiriön syy ei ole yllättävä kriisi tai onnettomuus. Antti kertoo, että koko tehtävän ajan kestänyt, jatkuva hengenvaara ja varuillaolo aiheutti hänelle PTSD:n.

– Kyse on luonnollisesta reaktiosta epäluonnolliseen tilanteeseen, Antti sanoo.

Helenius on erikoistunut EMDR:ään eli silmänliiketerapiaan. Se on Käypä hoito -suosituksissa mainittu, kattavasti tutkittu ja toimivaksi todettu traumaperäisen stressihäiriön hoitomuoto, jossa silmänliikkeillä kuormitetaan työmuistia ja samalla käsitellään traumaattisia kohdemuistoja.

Silmänliiketerapian ytimessä on tapahtumien sanoittaminen, mutta myös herkistäminen muistikuville. Liikesarjojen aikana terapeutti pyytää asiakastaan keskittymään kohdemuistoon.

Liikesarjoja voivat olla esimerkiksi silmien edestakainen liikuttaminen tai taputukset sovituille kehon alueille, kuten käsivarsille.

Liikesarjojen lisäksi asiakas muodostaa tilanteeseen liittyvän uskomuksen.

Samalla määritellään tilanteeseen vaihtoehtoinen positiivinen uskomus.

Liikesarjojen avulla pyritään työstämään muistikuvan häiritsevyyttä heikommaksi, ja sen jälkeen vahvistamaan positiivista uskomusta. Kun lähestytään trauman kovinta ydintä, se alkaa parhaimmassa tapauksessa murentua ja kohdemuiston häiritsevyys heikkenee. Silloin asiakas alkaa sanoittaa ja löytää uusia puolia muistosta – vyyhti alkaa purkautua, ja kohdemuiston pysähtynyt kuva alkaakin elää.

Häiritsevät tunteet antavat tilaa tapahtuneen ymmärtämiselle. Sen jälkeen vahvistetaan positiivista uskomusta.

– Mieleen saattaa palautua, että kaverit tulivatkin auttamaan ja jenkit lähettivät helikopterin hakemaan sairaalaan, Helenius kertoo esimerkkinä.

Tapani myönsi sairautensa kolme vuotta sitten ja käy nykyään säännöllisesti EMDR-terapiassa. Anttikin palveli Afganistanissa ISAF-operaatiossa, ja Tapanin tavoin hän on käynyt terapiassa hoitamassa traumaperäistä stressihäiriötä.

Siitä on ollut Antille apua. Hän löysi uusia näkökulmia keskusteluissa terapeutin kanssa.

– Minulle terapia toi ennen kaikkea opin siitä, että traumaan johtaneen kokemuksen voi sanoittaa useammalla kuin yhdellä tavalla, Antti sanoo.

– Kyse on katsantokannasta ja kyvystä ymmärtää sama tilanne usealla tavalla, joista jokainen on yhtä totuudellinen kuin muutkin, hän jatkaa.

Vaikka sekä Tapani että Antti ovat löytäneet apua terapiasta, molemmilla on vielä paljon työstettävää. Terapia ja vertaistuki saivat Antin lopettamaan itsesyytökset. Nykyään hän opiskelee uuteen ammattiin. Antin yöunet ovat edelleen lyhyitä, ja painajaiset ovat hänen seuranaan.

Ankara Tapani on löytänyt itsestään lempeyttä. Se on suuri opinkappale, sillä Tapani ei ole koskaan antanut armoa itselleen eikä paljon muillekaan.

– Minun lempeyteni on aika sallivaa. Nyt saat olla sairas ja väsynyt ja nyt sinun ei tarvitse pusertaa.

Keskustelu aiheesta on auki sunnuntaihin 17.9.2023 klo 23 saakka.

Perjantain jaksossa Miten sota muuttaa meitä? Sean Ricksin vieraina nähdään Ukrainan sodassa taistellut Topi Huhtala sekä yliopistotutkija Noora Kotilainen.