Vilja Eerikan lelut ovat yhä hänen huoneessaan – äiti katuu yhtä hetkeä: ”Miksi allekirjoitin sen paperin?”
Vilja Eerika Tarkki olisi täyttänyt tänä keväänä 18 vuotta. ”Jos hän eläisi, hän olisi omatoiminen ja vahvatahtoinen nuori nainen”, hänen äitinsä sanoo Ilta-Sanomien haastattelussa.
helsinkiläisessä rivitaloasunnossa on huone, jonka ovella suru ottaa äidistä vallan. Huoneessa on edelleen tallessa 8-vuotiaana murhatun tyttären tavarat.
Laatikkopinot pitävät sisällään vaatteita, pehmoleluja, piirroksia, legoja. Kirjahylly on täynnä Onnelista ja Annelista, Pekka Töpöhännästä ja Uppo-Nallesta kertovia kirjoja, joita äiti tyttärelleen luki.
Viime aikoina äiti on pyrkinyt lajittelemaan tavaroita eteenpäin, mutta urakka tuntuu musertavalta.
– Ne ovat sellaisia tavaroita, joihin en voi koskea, koska tulee niin ikävä häntä, 48-vuotias nainen kertoo.
Isänsä ja äitipuolensa surmaamaksi joutuneen Vilja Eerikan tapaus on yksi suomalaisen rikoshistorian hirvittävimmistä. Murhasta tuli toukokuun puolivälissä kuluneeksi 10 vuotta.
Jos tyttö eläisi, hän olisi huhtikuussa juhlinut 18-vuotissynttäreitään.
Juhlien sijaan hänen äitinsä on suunnitellut, kuinka aina seuraava käynti naapurikaupungissa sijaitsevalle hautausmaalle järjestyisi.
Viimeksi hän vei kimpun ruusuja, vaaleanpunaisia tietysti. Se oli Eerikan lempiväri.
Tyttären kuoleman jälkeen äiti ei kyennyt kulkemaan bussilla tai metrolla, joissa saattoi nähdä Eerikan ikäisiä tyttölapsia. Silmät kostuivat kyynelistä omaa lasta miettiessä.
Vaikka vuosia on kulunut, niin käy joskus edelleen.
Menetys on aiheuttanut äidille trauman, jonka vuoksi normaali elämä tuntuu tavoittamattomalta. Tulevaisuutta on leimannut näköalattomuus ja epävarmuus omasta jaksamisesta. Arki on jokapäiväistä selviytymistä.
Äiti kokee, että kärsimys heijastuu hänen kehoonsa monenkirjavina kipuina, jännityksenä ja terveysoireina. Pahimmillaan ahdistus on aina äitienpäivän tienoolla, Vilja Eerikan kuoleman vuosipäivänä.
”Rukoilen ja mietin Eerikaa joka ikinen päivä lämmöllä ja lähetän hänelle terveisiä”, äiti sanoo. Ruumishuoneella tyttö makasi pöydällä, jonka ympärillä äiti kulki. Hän sai nähdä vain lapsensa jalat.
Toisinaan mieli vaipuu toivottomuuteen. Äiti ei kertomansa mukaan ole tähän päivään mennessä saanut kärsimyskorvauksia, jotka murhaajat määrättiin hänelle maksamaan.
Hän kantaa kaunaa siitä, että vankilassa väärintekijöille on tarjolla erilaisia palveluita ja eväitä elämänmuutokseen, kun taas uhrin omainen jätetään hänen kokemuksensa mukaan yksin sinnittelemään.
Ja vaikka apua olisikin tarjolla, henkiselle vereslihalle joutuneen voi olla vaikea vastaanottaa sitä.
– Aivot eivät pelaa normaalisti silloin, kun suru on suurimmillaan, äiti sanoo.
– Välillä olen ihmetellyt, että vielä hengitän. En voinut vuosiin nauraa tai olla mistään iloinen. Minusta tuli katkeroitunut. Vetäydyin täysin omiin oloihini, enkä jaksanut edes vastata, jos joku yritti soittaa.
”
Välillä olen ihmetellyt, että vielä hengitän.
Vaikka äiti kokee jääneensä suuren surun kanssa tukitoimia vaille, hän muistaa lämmöllä niitä aivan tavallisia ihmisiä, jotka halusivat auttaa hädän ollessa suurimmillaan.
Sellaisia olivat esimerkiksi silloiset naapurit, jotka pitivät huolta, että kaapissa riitti ruokaa.
– Kerran istuin yksin leikkipuiston penkillä ja mietin Eerikaa. Olin sekoamispisteessä. Silloin yksi naapureista tuli sanomaan, että menehän nyt kotiin, älä siinä tuolla lailla istu, äiti sanoo.
– Siinä tilanteessa on merkitystä, että joku osoittaa edes olevansa kiinnostunut voinnistasi. Luulin, että kuolen ja etten enää ikinä tule olemaan osa tätä yhteiskuntaa. Rukoilin, että pääsisin takaisin elävien kirjoihin.
Eniten äiti kokee saaneensa apua kirkon työntekijöiltä. ”Olen sellainen, että tahdon puhua tuskani ulos”, hän sanoo. Laukussa kulkee joka päivä mukana tyttärestä muistuttava enkeliheijastin.
Koska Eerikaan liittyvät muistot ja ajatukset ovat alati läsnä, äidillä on tapana kirjoittaa niitä spontaanisti ylös milloin mihinkin paperilapulle tai kirjekuoren kulmaan. Tähän mennessä lappuja on kertynyt liki kestokassillisen verran.
Ohikiitävien muistojen tallentaminen tuo omanlaistaan lohtua, mutta mitä tehdä erityisen huonoina päivinä?
Vastaukseksi äiti näyttää puhelimesta kuvaa kookkaista vehreistä viherkasveista. Peikonlehti, kultaköynnös, joulukaktus…
– On pakko olla joku harrastus, ja tämä se on.
Yhdenlaista helpotusta tuo radionkuuntelu, tarkemmin sanottuna Ylen Radio Suomi.
– Keittiössä on radio aina päällä, kun teen ruokaa, tiskaan tai kirjoitan. On mukava kuulla toisten ihmisten elämästä ja laulutoiveista. Silloin olo ei ole ihan niin yksinäinen.
Eräänä päivänä taajuuksilla soi Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt -niminen kappale, jossa lauletaan pikkusiskosta. Heti perään tuli Erika Vikmanin Pyhä Erika. Tällaiset hetket tuntuvat äidistä yllättäviltä ja merkityksellisiltä.
– Olen monta kertaa itkenyt vuolaasti, kun kuulen jonkun koskettavan kappaleen. Pystyn tuntemaan, kuinka kyynelillä saa suorastaan puhdistettua tuskaa ulos. On hirmu tärkeää, että osaa itkeä.
Tyttären tekemät lukuisat kortit ja piirustukset ovat äidillä visusti tallessa.
Viimeiseksi jäänyt äitienpäiväkortti sisälsi Eerikan kirjoittaman runon.
Lapsen joutuminen henkirikoksen uhriksi on poikkeuksellista. Vilja Eerikan tapaus sai valtavasti mediahuomiota.
Äidin mielestä julkisuus on antanut hänen tyttärensä elämästä väärän mielikuvan – ikään kuin se olisi ollut alusta loppuun pelkkää painajaista.
Hänen mukaansa se ei pidä paikkaansa. Suurimman osan elämästään Eerika oli iloinen, ihana ja touhukas tyttö.
On totta, että perhepiirissä oli ongelmia jo varhain. Ensimmäinen lastensuojeluilmoitus tytöstä kirjattiin kahden kuukauden ikäisenä, mutta äidin mukaan lapsi ei milloinkaan joutunut vaaraan hänen kanssaan asuessaan. Lapsistaan äiti yritti huolehtia kaikin tavoin, vaikka vakavat terveysongelmat varjostivat arkea.
Vilja Eerikan isä Touko Tarkki muutti perheen kodista pois tytön ollessa alle puolivuotias. Äiti sai tietää, että mies oli sekaantunut teini-ikäiseen tyttöön, mistä tämä myöhemmin tuomittiin käräjillä.
Äidin muistoissa elämä lasten, eli Eerikan ja hänen isovelipuolensa kanssa, oli lämminhenkistä ja tavallista.
Sisarpuolet olivat hyvin läheisiä. Kummallakin oli samanikäisiä leikkitovereita naapurustossa. Ulkoleikkien välissä lapset pelasivat pleikkaria ja tytöt kiusasivat poikia, mutta pikku nahisteluista huolimatta kaikki olivat keskenään kavereita.
– Se oli sellaista reipasta ja liikunnallista mesoamista. Yhtenä talvena rakensimme pihalle niin ison lumilinnan, että sen sisällä pystyi oleskelemaan. Laitoimme sen ikkunoihin kynttilät palamaan. Miten harmillista, että kuvat jäivät ottamatta.
Äiti luonnehtii Eerikaa hyvin eläinrakkaaksi. Perheessä oli kani ja koira. Yksi tytön lempileluista oli lemmikkikantokoppa, jonka kyydissä hän kiikutti kahta pehmokissaa paikasta toiseen. Lelu on äidillä tallessa edelleen.
– Ja niinpä tietenkin, hän halusi tulla eläinlääkäriksi.
Vilja Eerikan lelut ovat äidillä edelleen tallessa. Yksi tytön suosikkileluista oli lemmikkikantokoppa.
Yksi äidin rakkaimmista muistoista juontaa yksinhuoltajille tarkoitettuun perheleiriin, jolle hän osallistui lasten kanssa ennen kuin ”kaikki alkoi mennä huonommin”.
– Kävimme soutuveneellä onkiretkellä. Eerika sai ison ahvenen, joka paistettiin grillissä. Lapset uivat ja saivat nauttia olosta maalla. Minulle on jäänyt mieleen, miten iloista ja vapauttavaa aikaa se oli, kun olimme kolmisin, hän sanoo.
– Noita aikoja miettiessä minulla on sellainen tunne, että elämässä ei vielä ollut mitään kyräilyä tai ylimääräistä harmia.
6-vuotiaana Vilja Eerika muutti asumaan isänsä luokse, sillä äidin elämässä oli alkanut sairauksien ja alkoholinkäytön hallitsema ajanjakso.
– Olin todella huonossa kunnossa. Terveys reistaili tavalla, johon en voinut millään tavalla vaikuttaa.
Vaikeassa elämäntilanteessa muutto isän luo tuntui paremmalta ratkaisulta kuin se, että tyttö olisi sijoitettu täysin vieraaseen paikkaan.
– Luovuin omaehtoisesti huoltajuudestani, vaikka yhteishuoltajuus olisi varmasti riittänyt. Olen niin monesti miettinyt, miksi allekirjoitin sen paperin. Tilanne oli sekava ja kadun tuota hetkeä. Miksi, miksi, miksi? Eerika varmaan eläisi, jos en olisi sitä kirjoittanut. Annoin lapseni tapettavaksi, äiti sanoo ääni murtuen.
”
Olen niin monesti miettinyt, miksi allekirjoitin sen paperin.
Surevaa pyritään usein lohduttamaan vanhalla mantralla: aika parantaa haavat. Äidissä se herättää ärtymystä. Valokuvassa Vilja Eerika on juuri tullut ulkoleikeistä sisälle, posket punoittaen.
Eerika syntyi 6. huhtikuuta 2004. Tässä kuvassa hän on 1-vuotias.
Tyttö ehti asua isänsä luona noin kaksi vuotta. Eerikan kuoleman jälkeisissä selvityksissä ilmeni, että lasta oli isän luona paitsi pahoinpidelty, myös syötetty väkisin ja rangaistu kohtuuttomilla liikuntamäärillä.
Kuvioissa oli mukana myös isän naisystävä Sirpa Laamanen, joka esitti olevansa ranskalaismarokkolainen lääkäri nimeltä Nadia Berough. Hän puhui suomea murtaen ja väitti odottavansa nelosia.
Äiti tapasi Laamasen useita kertoja ja pohti, miten naisen absurdi esiintyminen saattoi mennä läpi yhtään kenellekään.
– Mutta meni se aika kauan.
Äiti alkoi aavistella pahinta, kun eräällä tapaamiskerralla hän nosti Vilja Eerikan poninhäntää ja näki, miten paljon lapsen päästä puuttui hiuksia.
– Tyttö huusi ”älä kato, ei saa!” Silloin ymmärsin, mitä siellä isän luona tapahtuu.
Tytöstä tehtiin useita lastensuojeluilmoituksia hänen elämänsä viimeisiin päiviin asti. Useat niistä teki hänen äitinsä, joka yritti epätoivoisesti pelastaa oman lapsensa.
Viimeisen kerran äiti tapasi Vilja Eerikan muutama päivää ennen murhaa. Tuolloin hän kuuli tytön suusta sanat, joita yksikään vanhempi ei tahtoisi kuulla.
– Halasin Eerikaa ja sanoin, että älä huoli, kyllä sä vielä pääset kotiin. Eerika kuiskasi, että äiti, en mä pääse enää koskaan kotiin.
Ne sanat eivät unohdu.
– Miten hän tiesi sen? Minulle tuli olo, että hän olisi vaistonnut jotakin. Huolestuin aivan valtavasti.
”
Eerika kuiskasi, että äiti, en mä pääse enää koskaan kotiin.
Vilja Eerika nauravaisena tarhakuvassa noin nelivuotiaana. ”Yritän kukkien lisäksi viedä haudalle joka kerta jonkun pienen esineen mukanani. Viimeksi vein pienen posliinienkelin”, äiti sano.
Lue lisää: Lastenlääkäri ehdotti muutoksia Vilja Eerikan murhan jälkeen – mitään ei toteutettu
8-vuotias tyttö vaikeni visusti siitä, millaista kohtelua hän joutui isän yksiössä kestämään.
Äidin mielestä sosiaaliviranomaisilta voisi odottaa parempaa ymmärrystä siitä, kuinka taitavia lapset ovat kätkemään kärsimystään.
– Uhkailulla tukitaan lapsen suu. Niin kävi Eerikallekin. Tyttö sanoi aina ”en tiedä”, kun häneltä kysyttiin vammoistaan tai leikellyistä vaatteista. Hän ei uskaltanut kertoa mitään.
Tämän vuoden maaliskuussa Helsingin Latokartanossa paljastui perhesurma, jossa yksinhuoltajaäidin epäillään murhanneen varhaisteini-ikäisen poikansa ja itsensä.
Tapaus toi tietyiltä osin mieleen Vilja Eerikan kohtalon ja herätti kiivasta keskustelua.
Vilja Eerikan murhajutun syyttäjä, sittemmin eläköitynyt Eija Velitski kertoi IS:n haastattelussa nähneensä punaista lukiessaan uutisia Latokartanosta. Naapurit olivat tehneet runsaasti havaintoja äidin harhaisesta käytöksestä ja ilmoittaneet pojasta lastensuojeluun.
Kuvassa Eerika alle vuoden vanhana. Äiti muistelee lämmöllä aikaa, jolloin hän asui kolmisin lastensa kanssa. He kävivät usein luontoretkillä ja uimahallissa.
Poliisi on sittemmin aloittanut esiselvityksen, jossa selvitetään lastensuojelun mahdollisia laiminlyöntejä Latokartanon tapauksessa.
Äitiä keskustelu turhauttaa. Hän luki perhemurhasta kertovia uutisia murheellisena.
– Minusta tapaus vaikutti aivan häikäilemättömältä. Sellaiselta, että äidin ja pojan elämään olisi pitänyt puuttua. Monet oireet vaikuttivat olleen hyvin vahvasti esillä. Viranomaisten pitäisi ymmärtää, että lapset monesti salaavat ongelmiaan, hän sanoo.
– Aivan kuin liian vaikeat tapaukset katsottaisiin läpi sormien, eikä niihin edes uskallettaisi puuttua.
Hänen mielestään yksi suurimmista ongelmista on sosiaalityöntekijöiden runsas vaihtuvuus ja resurssipula, joiden takia kokonaiskuva perheiden elämäntilanteista häviää.
– On kuluttavaa selittää omat asiansa aina uudelleen ja uudelleen toiselle työntekijälle. Siinä joutuu pulaan ihminen, joka apua tarvitsee.
Poliisiauto kaartoi kodin edustalle äitienpäivänä 13. toukokuuta 2012. Äidin käsityksen mukaan Eerika oli lähtenyt viettämään pyhää isänsä kanssa mumminsa luo toiselle paikkakunnalle.
Näky pihalla herätti epämiellyttävän tunteen. Oliko Eerikalle sattunut jotakin? Olivatko he ajaneet kolarin?
Poliisit pyysivät istumaan. Äiti muistaa, kuinka vartalon läpi humahti ”kivivyöry”.
– Pystyin vain huutamaan. Ei, ei, ei…
Lasta jo pitkään kaltoin kohdelleet isä ja äitipuoli olivat kietoneet tytön lakanaan ja pressuun ja sitoneet hänet liikkumattomaksi teippien ja narujen avulla. Eerika oli kuollut aamuyön tunteina tukehtumalla, prinsessatiara päässään.
Äiti ei ole tavannut murhaajia missään olosuhteissa teon jälkeen. Ei edes käräjäsalissa oikeudenkäynnissä.
Hän jättää kommentoimatta, mitä ajattelee kaksikosta tänä päivänä.
Kuva Vilja Eerikan murhaoikeudenkäynnistä. ”Jokainen voi varmasti kuvitella, mitä heistä ajattelen”, äiti tyytyy sanomaan Eerikan isästä ja äitipuolesta.
Pikkusiskon surman jälkeiset ajat olivat niin kivuliaita, etteivät äiti ja velipuoli kyenneet keskustelemaan mistään Vilja Eerikaan liittyvästä. Vasta viime vuosina he ovat alkaneet muistella yhteisen elämän parhaimpia hetkiä.
– Haluan elää ja kokea sen kaiken kauniin, mitä tässä maailmassa on. Tähän asti olen sulkenut siltä silmäni, äiti sanoo.
Taannoin hän näki kaupassa taas kerran tytön, joka toi mielen Vilja Eerikan.
– Samassa havahduin, että hei haloo, hän olisi nyt täysi-ikäinen eikä enää mikään pikkutyttö. Jos hän eläisi, hän olisi omatoiminen ja vahvatahtoinen nuori nainen. Tietysti sillä ehdolla, että hän olisi saanut terapiaa isänsä luona asumisen jälkeen, äiti sanoo ääni murtuen.
– Minä en ole ollut mikään sadan tuhannen tähden äiti, mutta näin ei pitäisi käydä kenenkään lapselle. En ole ollut täydellinen, mutta kukaan ei tällaista kohtaloa ansaitse. Eerika varsinkaan.
”
En ole ollut täydellinen, mutta kukaan ei tällaista kohtaloa ansaitse. Eerika varsinkaan.
Henkirikosten uhrien omaisten ääni ansaitsee päästä kuuluviin. Onko henkirikos koskettanut sinun elämääsi? Voit kertoa tarinasi luottamuksellisesti lähettämällä sähköpostia osoitteeseen sanni.mattila@iltasanomat.fi