100-vuotias Timo ihmetteli, mistä diktaattoreita aina tulee – ikätoveri Aimo tiesi vastauksen

Kummat loppuvat ensin: sotaveteraanit vai heidän asioistaan huolehtivat sota­veteraani­piirit?

Jälkimmäiset. Sotaveteraaneja on elossa vielä noin 2 000, mutta piirien alasajo on jo kovassa vauhdissa.

Tiistaina Pirkanmaan sotaveteraanipiiri päätti lakkauttaa itsensä. Suomen vanhimpiin kuuluva, vuonna 1965 perustettu yhdistys ehti toimia siis liki 60 vuotta.

Valtakunnallisista veteraanijärjestöistä Rintamaveteraaniliitto lakkautti jo itsensä. Suomen Sotaveteraaniliitto tekee saman loppuvuodesta, Sotainvalidien Veljesliitto ensi vuoden alussa.

Kaveria ei kuitenkaan jätetä. Vastuun veteraanien tuki- ja perinnetyöstä ottaa Tammen­lehvän Perinneliitto, joka toimii puolustusministeriön hallinnon alaisuudessa. Ensi vuoden alusta liitto on ainoa kolmannen sektorin toimija, jonka tehtävä on tukea sotiemme veteraaneja ja heidän puolisoitaan.

– On vähän kuin orpopojan tunteet, vuosikymmeniä Pirkanmaan sotaveteraanipiirin aktiiveihin kuulunut Maaselän kannaksen veteraani Aimo Reinikainen myöntää.

– Veteraanien auttaminen on ollut mielekäs ja mieluinen harrastus. Ehkä siksi, että pääsin itse sodassa aika helpolla, radiosähköttäjänä jatkosodassa palvellut Timo Salokannel kertoo.

Molemmat tamperelaiset ovat satavuotiaita. Piirin kunniapuheenjohtaja Salokannel saavutti maagisen iän viime vuoden heinäkuussa, Reinikainen pari kuukautta sitten.

Tässä joukossa satavuotias ei ole vielä vanhimmasta päästä. Valkeakoskella asuu 106-vuotias veteraani ja Mäntässä koko Suomen vanhin ihminen, 110-vuotias veteraanin leski Helvi Kissala.

Sotaveteraanien keski-ikä on nyt 98 vuotta.

Lue lisää: Moniko sinun ikäisistäsi on elossa – katso

Salokannel ja Reinikainen lähtivät rintamalle 18-vuotiaina. Nuorukainen katsoi sotaa 82 vuotta sitten eri vinkkelistä kuin nyt.

– Kyllä silloin tuommoisen nuoren 18-vuotiaan mieli oli kai enemmän vähän semmoinen seikkailumieli. Sodan otti vakavasti sitten vasta myöhemmin, Salokannel miettii.

Maailman nykymeno on saanut mielen jälleen vakavaksi.

– Ei kai sitä muuta voi sanoa kuin että historia toistaa itsensä. Valitettavasti, Salokannel sanoo.

– Tuntuu siltä, että näitä sotia ei saada loppumaan. Se ihmetyttää, että aina ilmestyy tämmöisiä ahneita ja vallanhimoisia diktaattoreita.

Reinikaisella on vastaus toverinsa ihmettelyyn.

– Luulen, että historiassa on paljon ollut samantapaisia tilanteita kuin nyt, ja tulee aina olemaan. Niin kauan kunnes tuolta avaruudesta tulee pomojen pomo ja sanoo, että nyt te olette näin, Reinikainen heittää.

Maailma on kaksikon elinaikana muuttunut rajusti. Reinikainen muistuttaa siitä, miten köyhä Suomi oli ennen sotia.

– Monet nykypäivän jokapäiväiseen elämään liittyvät pelit ja vehkeet ovat sellaisia, ettei niistä voinut olla hajuakaan. Ei oikein voinut arvata, miksi maailma muuttuu.

Radio oli ainoita nykyaikaiseksi luokiteltavia laitteita. Eikä niitäkään ollut joka kodissa.

– Kokoonnuttiin jonkun radion omistavan perheen ikkunan alle kuuntelemaan esimerkiksi (vuoden 1936) Berliinin olympialaisia, Reinikainen muistelee Salokanteleen kompatessa.

– Ja minkälainen maailma on sitten seuraavan sadan vuoden päästä, Salokannel ihmettelee.

Sitä meistä on harva näkemässä.

Molemmat satavuotiaat ovat virkeitä toimijoita. Tietokoneetkin ovat tuttuja.

– Kuinkahan monta tietokonetta minulla mahtaa olla? Olisiko viisi? Että minä kyllä olen niin sanotusti ajan hermolla, Hyvinkäältä kotoisin oleva Reinikainen kehaisee.

– Oli niitä minullakin, mutta minun näkö on nyt niin huono, että ei tule mitään enää, Kangasalla syntynyt Salokannel harmittelee.

Maailmanmeno ei ole lakannut kiinnostamasta.

– Mielelläni seuraan, mitä te nuoret oikein puuhailette. Miten sen oikein sanois, että mitä hölmöyksiä te teette, Reinikainen täräyttää ja saa kaikki nauramaan.

Myös ei-niin-nuoret valokuvaajan ja toimittajan.

Pahoja terveysongelmia kummallakaan ei ole.

– Nautitaan jokaisesta päivästä, jonka Luoja meille vielä antaa, päivä kerrallaan, niin kauan kuin tässä pystyy. Loppuun asti, Salokannel sanoo.

Sanoissa on tunnetta. Salokannel menetti hiljattain Toini-vaimonsa, 75 vuoden avioliiton jälkeen.

– Timo ja Toini olivat meille yhdistyksessä kuin isä ja äiti, itse 41 vuotta leskenä ollut Reinikainen kuvailee.

– Se on ollut Timolle aikamoinen menetys. Haluan tukea häntä tässä asiassa.

Salokannel saa onnekseen tukea jälkipolvelta.

– Tytär tulee täyttämään jääkaapin ja pakastimen kerran viikossa. Muutkin lapset ja lapsenlapset pitävät huolta. Ja soittelevat. Kyllä se tässä menee.

Lapsenlapsenlapsiakin Salokanteleella on kymmenen.

Kaksikolla on takanaan pitkä rupeama veteraanityötä. Satavuotiaana ei enää tarvitse kantaa siitä vastuuta.

Elämä jatkuu ilmankin. Diktaattoreista tai rakkaiden menetyksistä huolimatta.

Ne ovat pieniä asioita, joista ihminen lopulta onnensa rakentaa.

– Kyllähän se on, kun aamulla herää, niin tuntee että taas on uusi päivä. Ja se on alkanut hyvin, Salokannel sanoo.