Isokokoisen varusmiehen härski hiusmalli herätti huomiota, ei itse tiennyt koko asiasta – ”Siinä oli naurussa pitelemistä”
Varusmiespalvelus eli arkisessa puhekielessä intti on ollut monelle nuorelle miehelle ainutlaatuinen elämänjakso, johon on liittynyt kurinalaiseen elämään totuttelua, kommelluksia, jäyniä.
Tämä käy ilmi, kun Ilta-Sanomat pyysi lukijoita kertomaan ikimuistoisia inttikokemuksia.
Yksi heistä muistaa RUK205:n kurssijuhlan. Hänen mieleensä on painunut kurssijuhlissa puhuneen kenraali Adolf Ehrnroothin olemus.
– Kuinka yksi mies voi täyttää niin ison tilan ja hiljentää 1 500 vierasta pelkällä karismallaan?
Lue lisää: Osaatko sotilasarvot? Vaikka et olisi käynyt inttiä, voit tykittää testistä tuloksen 12/12
Vanhan kenraalin karismaattinen olemus teki vaikutuksen alokkaisiin.
Toinen lukija lähti 17-vuotiaana varusmieheksi Panssariprikaatiin. Hän muistelee ensimmäistä iltalomaansa, kun hän neljän kaverin kanssa lähti pikku-Fiatilla Parolannummelta Hämeenlinnaan kahvilareissulle.
Autossa olivat kuluneet kesärenkaat ja menomatkalla alkoi lumisade. Iltayhdeksältä piti olla takaisin komppaniassa.
Hyvissä ajoin varusmiehet ajoivat mantteleihin ja mustiin karvalakkeihin pukeutuneina kohti pääporttia. Kuljettajan piti kääntyä portin edestä oikealle, mutta Fiat ei kääntynyt sohjoisella tiellä, vaan auto törmäsi portin vieressä olevaan isoon koivuun.
– Heräsin varuskunnan sairaalassa, jossa nuori upseerikokelas, lääketieteen kandi, neuloi nenääni paikalleen. Konepelti oli tuulilasista sisään tullessaan repäissyt nenäni kokonaan irti ja se oli löytynyt maasta auton läheltä ja pojat olivat tuoneet sen sairaalaan…
Kuukauden päästä tikit poistettiin. Lukija jäi hajuaistivaurioiseksi.
– Nyt kohta 65-vuotiaana muistelen lämmöllä sitä mainiota kandia, joka pelasti vaatimattomissa puitteissa minut nenälliseksi tankkimieheksi ja maanpuolustajaksi, vaikka toinen sierain jäi ”lähes umpeen” ja haju- ja tuntoaisti vajaaksi.
Armeijassa tehtiin välillä pitkiä pyörämarsseja.
Kolmas lukija muistelee, miten kerran yksi laiskansitko alokas ei halunnut nousta pyörän selkään polkupyörämarssille.
Alokas yritti välttää marssia ja meni ilmoittamaan joukkueenjohtajalle, ettei hän ole koskaan oppinut ajamaan pyörällä.
Joukkueenjohtaja ilmoitti alokkaalle, että ryhmänjohtajat huolehtivat, että mies osaa aamuun mennessä ajaa polkupyörällä.
Kasarmialueella nähtiin sitten lämpimänä kesäpäivänä mielenkiintoinen näytelmä. Laiskanpulskea ajokokelas vaikutti heikosti motivoituneelta. Kahta puolen pyörää useampi ryhmänjohtaja revasi häntä pystyyn.
– Selvästi tahallaan mies venkoili ja temppuili käyttäen kaikkia mielikuvituksen suoltamia keinoja. Jalat pyrkivät polkemaan kuin pienellä lapsella eri suuntiin, ja mies istua lötkötti pyöränsä päällä velttona ja vetämättömänä.
Ryhmänjohtajat karjuivat ja noitua mökelsivät, kun kaveri ohjasi pyöränsä välillä tahallaan ojaan tai kiertämään rinkiä kuin volttaava ravihevonen.
Välillä hän polki niin, että kettinki rutisi, ja välillä junttasi vauhdista jarrut pohjaan, kun jalat eivät muka suostuneet polkemaan samaan suuntaan.
– Virnuillen mies perusteli ongelmaa sukuvialla kehuen samalla, että heidän suvussaan on enemmänkin kuuluisia resiinan kuljettajia. Hän tuntui nauttivan selvästi koomiselta näyttävästä ajo-opetuksesta.
Hikiset ryhmänjohtajat olivat kyllästyneitä näytelmään. Välillä he uhkailivat, välillä suorastaan rukoilivat, että mies lopettaisi pelleilyn.
Mikään ei auttanut, mies vain virnuili ja velmuili.
– Aamulla ryhmänjohtajat ilmoittivat joukkueenjohtajalle, ettei ahkerakaan opetus tuottanut tulosta. Varsin selkein sanakääntein he kritisoivat opiskelijan heikkoa kykyä omaksua oppia. Syyksi he arvelivat tasapainoaistin täydellisen puuttumisen ja järjenjuoksun hitauden.
Armeijassa miesten hiukset kuuluu pitää lyhyinä ja siistiksi leikattuina.
Erään lukijan mieleen on jäänyt jäynä parinkymmenen vuoden takaa, kun yhdeltä tupakaverilta leikattiin hiukset niin, että hänellä oli ”kirkkovene” takaraivossa.
Tupakaveri oli isokokoinen kaveri ja hiusmalli herätti huomiota. Kaveri ei itse tiennyt, että hänen tukkansa sai muut hymyilemään.
Kampaus huomattiin vasta iltavahvuuslaskennassa.
– Siinä oli naurussa pitelemistä niin aliupseereilla kuin kantapeikoilla.
Kampauksen tekijää ei aluksi saatu kiinni. Joukkorangaistuksen kovetessa frisyyrin tekijä astui lopulta esiin. Hän sai rangaistuksena kuukauden päivät lumitöitä.
Lue lisää: Tällaiset hiukset armeijassa saa olla – katso, mikä odottaa alokkaita maanantaina
Yksi lukijoista muistelee, miten hän alokasaikana poltti tupakkaa päivystäjän pöydällä istuen.
Päivystävä upseeri yllätti hänet ja sitten komppanian vääpeli antoi ojennusta.
– Jouduin komppanian eteen ja minua hymyilytti. Vääpeli totesi, hymyileekö tykkimies.
Mies sai rangaistukseksi ylimääräistä palvelusta. Hän joutui siirtämään kovan ja korkean lumipenkan kaksi metriä taaksepäin pistolapiota käyttäen.
Lumipenkka oli kaksi metriä korkea ja 50–75 metriä pitkä. Työtä sai tehdä iltakuuden jälkeen.
– Neljästä viiteen iltaa siinä kului.
Ruokalan leipä maistui vanerilta.
Eräälle lukijalle on jäänyt mukavia muistoja kertausharjoituksista. Yksi muisto liittyy ruokailuun.
Keskellä Oulun kasarmia oli suuri ruokala. Sen esimiehenä hääri arvonsa tunteva vääpeli.
Huonohampaisille hän tarjoili lämpimän ruoan lisukkeena pehmeää leipää. Muut saivat syödä ruumenilla karhennettua näkkäriä, jota sotilaskielessä kutsuttiin vanikaksi. Nimi oli lyhenne vanerista, jota se erehdyttävästi muistutti kestävän rakenteensa vuoksi.
Kertausharjoituksen aikana miehet olivat syömässä tutussa ruokalassa. Kesken syönnin seinällä lankapuhelin alkoi piristä. Esimiestä ei näkynyt missään.
– Lähimpänä miehenä ajattelin kantaa oma-aloitteista vastuuta, kuten sotahommissa kuuluu, ja vastata puhelimeen. Tartuin luuriin ja mietin miten siihen pitäisi vastata. Pelkkä ”Haloo” ei kuulostanut riittävän sotilaalliselta, joten ryhtiä korjaten kailotin kuuluvalla äänellä: ”VALTION VANIKKAMURSKAAMO”.
Soittaja tuntui olevan harvinaisen äkeällä tuulella. Hän alkoi ladella karkeuksia, ja tivasi miten vastataan puhelimeen.
– Toistin uudelleen mahdollisimman sävyisästi: ”Valtion vanikkamurskaamo”.
Soittaja suorastaan kihisi kiukusta. Uhkausta äänessään hän kysyi, tiedättekö kenen kanssa puhutte. Mies alkoi huutaa puhelimessa, missä on ruokalan esimies.
– Keskeytin hänen paatoksensa toteamalla, että mulla taitaa nyt potut jäähtyä, joten menen jatkamaan syöntiä.
Tarinan muistelija yritti selviytyä ruokailusta nopeasti ja lähti sotilaskotiin kahville.
Vähän myöhemmin perässä tulleet kaverit kertoivat, että lähdön jälkeen puhelin oli soinut uudestaan. Paikalle tullut ruokalan esimies oli vastannut. Hän oli kuunnellut hetken soittajaa ja todennut: ”Se oli varmaan joku reserviläinen”.