Kaukopartiomies, annos pervitiiniä ja eloonjäämistaistelu erämaassa – Aimo Koivusen kertomus on käsittämättömimpiä sotatarinoita
”Minulla oli hallussani koko partion pervitiiniannos. Ajattelin ensin ottavani yhden, mutta kun minulla oli aina ollut kielteinen asenne koko ainetta kohtaan, päätin että jätän vielä ottamatta.
Olo tuntui kuitenkin yhä heikommalta enkä enää oikein jaksanut hiihtää tarpeeksi kovaa. Heikotti.
Joku pojista huusikin:
– Alähän Aimo nuku!
Nyt oli päätös valmis! TabIetit olivat rintataskussani. Yritin käsineet kädessäni ottaa yhden, mutta kuinka ollakaan, käsineeseen oli tarttunut useampi nappi. Vauhtia hiljentämättä pistin suuhuni kaiken mitä olin saanut käteeni – koetin tehdä sen niin etteivät toiset olisi huomanneet.
Eipä tarvinnut pitkää matkaa hiihtää, kun jo olin kuin toinen mies! Kuin olisin hiihtänyt ensimmäisiä kilometrejä! Matka taittui nyt nopeasti ja myrkky teki tehtävänsä.
Sitten kuitenkin tapahtui jotakin odottamatonta: ympäristö alkoi äkkiä muuttaa muotoaan ja ymmärsin tajunnan olevan katoamassa. Viimeinen järkevä ajatukseni oli, että olin tehnyt tämän retken ensimmäisen ja ehkäpä kohtalokkaan virheen…”
Kansa taisteli -lehdessä 4/1978 julkaistu Aimo Koivusen kirjoitus Pervitiinipartio on klassikko. Alikersantti Koivunen kuului jatkosodassa Osasto Paatsaloon, jonka kaukopartiot liikkuivat pohjoisella rintamalla. Pervitiinipartion tapahtumat sijoittuivat Sallan rintamalle maaliskuulle 1944.
-
Kuuntele Aimo Koivusen koko kertomus jutun pääkuvana olevalta videolta.
Osasto Paatsalon eli 4./ErP. 4:n lähettämän kaukopartion tiedustelumatka Kaitatunturin itäpäässä oli täynnä vaikeuksia. Venäläiset yllättivät suomalaiset, jolloin partio hajosi. Pääjoukosta eksyi paluumatkalla kaksi miestä, joista toinen oli Aimo Koivunen.
Uskomaton tarina
Kertomus koko partion pervitiinit syöneestä sotilaasta on lähes käsittämätön. Kyse oli saksalaisten kehittämästä metamfetamiini-pohjaisesta piristeestä, jota annettiin myös Suomessa kaukopartiomiehille. Aluksi piristeet humahtivat päähän kuin hyökyaalto. Sitten käynnistyi raju henkiinjäämiskamppailu.
”Minulle on jälkeenpäin kerrottu, että olin tullut sekapäisenä ympäristölleni vaaralliseksi ja pojat olivat ottaneet minulta konepistoolin lippaat pois. Itse en tiedä tästä vaiheesta mitään.
Seuraava järkevä muistikuvani on tämä: Seison suksillani Suomen rajaviivalla. Jossakin vaiheessa olen eronnut pojista – vaiko päinvastoin, se ei ole koskaan selvinnyt. Näyttää olevan aamu, mutta en tiedä, minkä päivän aamu – 19. vai 20. vaiko ehkä jokin muu?
Tiedän, että Kaitatunturille, josta oli saatu äkkilähtö 18. päivänä, on linnuntietä matkaa satakunta kilometriä, yritän selvittää ajatukseni päästäkseni selville tilanteestani. Kysymykset risteilevät kuumeisissa aivoissani.
Miksi olen aivan yksin? Missä ovat muut? Miten olen tänne tullut?
Selvyyttä ei tullut – vain epämääräinen kauhu hiipi olemukseeni.”
Söi kuukkelin
Koivusen pitkässä kertomuksessa yksinäinen kaukopartiomies joutui neuvostopartisaanien takaa-ajamaksi ja joutui selviytymään kylmässä erämaassa lopulta ilman muonaa – viimeisillä voimillaan hän pyydysti kuukkelin, jonka hän söi paljaaltaan. ”Luulin. etten olisi saanut sitä syödyksi raakana, mutta se oli hyvää – aivan yllätyin.”
Kaiken huipuksi Koivunen löysi erämaan keskeltä saksalaisten hylkäämän tukikohdan, joka oli miinoitettu. Hän haavoittui miinan räjähdyksessä ja virui kenttävartiossa useita vuorokausia ennen kuin suomalainen partio löysi hänet ja haki turvaan.
”Paikka, jossa makasin säkki peittona lumikuopassa, on noin 50 km Sallasta pohjoiseen. Kaitatunturilta läksimme liikkeelle 18.3. keskipäivällä, Sallan kenttäsairaalaan saavuin 1.4. kello 2. Vaellukseeni oli siis kulunut melkein tasan kaksi viikkoa. Saapuessani sairaalaan oli sydämeni lyöntitiheys vielä 200 kertaa minuutissa. paino oli 43 kg.”
Kyseisen kaukopartion vaiheet on mainittu esimerkiksi Lassi Saressalon tietoteoksessa Päämajan kaukopartiot jatkosodassa. Siellä mainitaan myös Aimo Koivusen erkaantuminen partiosta, haavoittuminen saksalaisten vanhassa kenttävartiossa sekä viruminen pitkään ennen avun tuloa. Pervitiinistä siinä yhteydessä ei mainita.
Filosofian tohtori Mikko Ylikangas arvioi Koivusen tarinaa MTV:n jutussa vuonna 2021. Hän arvioi pohjatarinaa paikkansapitäväksi, mutta piti koko ryhmän pervitiiniannoksen syömistä liioiteltuna. Hän kuitenkin arvioi MTV:lle, että pervitiinin voimalla oli menty aika pitkä reissu.
Sotavankien pitkä tie
Toinen Koivusen kaukopartion pääjoukosta eksyneistä oli korpraali Eino Hietala. Hän joutui sotavangiksi ja häntä siirreltiin Neuvostoliitossa useiden vankiloiden välillä – yksi niistä oli Moskovan pahamainen Lubjanka. Vuonna 1949, siis useita vuosia jatkosodan päättymisen jälkeen, Hietala sai Neuvostoliitossa syytteen vakoilusta ja hänet lähetettiin vuosiksi Pohjois-Siperiaan Norilskin kaivosalueelle äärimmäisen ankariin olosuhteisiin.
Hietala armahdettiin vasta vuonna 1953 Stalinin kuoleman jälkeen. Hän palasi Suomeen ja kotiin Lappiin lähes kymmenen vuoden vankeuden jälkeen helmikuussa 1954.
Lähteet: Lassi Saressalo. Päämajan kaukopartiot jatkosodassa.
Lapin Kansa 17.8.2013. Viimeinen sotavanki: Eino Hietala virui lähes 10 vuotta Stalinin vankiloissa, kunnes palasi hauraana ja sairaana – ja päätyi raivaamaan asutustilaa Sodankylän korpeen