Nobel-voittaja vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa – ”Kun kuulin voitosta, soitin ensimmäiseksi vaimolleni”
Nobelin kirjallisuuspalkinnon viimeisin voittaja, Isossa-Britanniassa asuva Abdulrazak Gurnah, 73, on ensimmäistä kertaa Suomessa.
Heti ensimmäisenä iltana Helsinki on antanut parastaan. Toukokuinen kevätilta on ollut lämmin, ja nobelisti on päässyt vaimonsa kanssa laivaretkelle Helsingin edustalle.
Seuraavana päivänä sataa.
– Sää on kauhea, Abdulrazak Gurnah sanoo päätään pudistellen, kun tapaamme hänen suomalaisen kustantajansa Tammen neuvottelutiloissa.
Neuvotteluhuoneen yksi kokonainen seinä on katosta lattiaan täynnä Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Gurnah on 31. Nobel-voittaja, joka liittyy Tammen Keltaiseen kirjastoon.
Viime syksynä saatu Nobelin kirjallisuuspalkinto teki suurelle yleisölle tuntemattomasta kirjailijasta maailmankuulun. Gurnah ei ole ehtinyt kirjoittaa ollenkaan voittonsa jälkeen.
– Olen jutellut siitä lähtien vain toimittajien kanssa, hän naurahtaa.
Voitto oli yllätys myös kirjailijalle itselleen. Kustantajalla Isossa-Britanniassa tuli kiire ottaa kirjoista uusia painoksia.
– Kun kuulin voitosta, soitin ensimmäiseksi vaimolleni. Hän oli viemässä lapsenlapsia puistoon ja huusi ihmeissään: mitä!
Viime syksynä saatu Nobelin kirjallisuuspalkinto teki suurelle yleisölle tuntemattomasta kirjailijasta maailmankuulun.
Gurnah on syntynyt Sansibarin sulttaanikunnassa 1948. Sansibar kuului siihen aikaan Britannian vallan alle. Gurnah kokee sukupolvensa olevan kolonialismin lapsia.
Sansibarin itsenäistymistä 1963 seurasivat vallankumous ja levottomat ajat. Gurnah muutti 1967 Englantiin, jossa hänen serkkunsa asui.
– Suurin yllätys oli tajuta, että on menettänyt jotakin. Saapuminen tarkoitti sen ymmärtämistä, mitä on menettänyt, hän kertoo.
– Kaikki muutkin lähelläni olivat menettäneet, ja saman kokemuksen jakaminen teki menettämisestä helpomman.
1960-luvun lopussa Britanniassa oli rasistinen ilmapiiri ja suuria roturistiriitoja. Maahanmuuttajia ei usein katsottu tervetulleiksi maahan.
Raskaat ajat saivat Gurnahin kirjoittamaan.
– Kirjoittaminen auttoi, kirjoittaessa saattoi tehdä ihmisistä hohdokkaampia, mitä tahansa, hän kertoo.
Britanniassa hän ymmärsi, mitä tarkoittaa vapaus. Sai sanoa mitä halusi ja mennä minne halusi.
– Sellaista vapautta en ollut ymmärtänyt ennen mahdolliseksi.
– Olen kiinnostunut siitä, miten kovia ja traumaattisia asioita kokeneet ihmiset saavat elämänsä kokoon jälleen, Gurnah sanoo.
50 vuotta Britanniassa asuneelta Gurnahilta kysytään usein, missä hänen kotinsa on.
– Kotini on siellä, missä olen syntynyt, Sansibarissa, mutta asun Englannissa. Se riippuu, mitä tarkoitat kodilla, molemmat paikat ovat koteja. Iloitsen molemmista.
Nobel-voittaja asuu Kentin kreivikunnassa Kaakkois-Englannissa. Hän on jäänyt eläkkeelle Kentin yliopistosta, jossa hän oli englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden professori.
– Opettaessani piti tasapainotella, että löysin aikaa muullekin kuin akateemiselle kirjoittamiselle.
Kymmenen romaanin ohella Gurnah on kirjoittanut novelleja ja esseitä. Booker-palkintoehdokkaana hän on ollut kaksi kertaa.
”Opettaessani piti tasapainotella, että löysin aikaa muullekin kuin akateemiselle kirjoittamiselle.
Gurnahin juuri suomennettu neljäs romaani Loppuelämät (Tammi) kertoo kolonialismin seurauksista. Romaani seuraa useamman ihmisen elämää Itä-Afrikassa 1900-luvun alussa. Samalla se on rakkaustarina.
– Ajanjakso kiinnostaa, koska siitä puhutaan paljon, mutta siitä ei kirjoiteta, kuinka afrikkalaiset liittyivät kolonialismiin. Minua kiinnosti, mitä niille ihmisille tapahtui, jotka joutuivat sotaan.
– Olin kuullut tarinoita perheenjäseniltäni.
Loppuelämät-romaanin idea lähti kehkeytymään Gurnahin toisesta kirjasta Paradise. Se kertoo 12-vuotiaasta pojasta, joka joutuu muuttamaan pois kodistaan eikä tiedä syytä. Hänen isänsä on velkaa rikkaalle miehelle. Myöhemmin poika liittyy kolonialistiseen armeijaan.
– Vuosien varrella olen miettinyt, mitä tapahtui niille nuorille miehille, jotka taistelivat asioiden puolesta, vaikka heillä ei ollut mitään tekemistä niiden kanssa.
Khalifa, Ilyas, Afiya ja Hamza ovat Loppuelämät-romaanin päähenkilöitä. Heidän elämät kietoutuvat toisiinsa siirtomaavallan ja sotien melskeessä. Ilyas häipyy lapsena kotoa ja päätyy saksalaisten sotilaiden kaappaamaksi. Hän pelastuu koska sotilaat pyytävät hänet töihin kanssaan.
Aikuisena Ilyas palaa kotikyläänsä etsimään vanhempiaan.
Vanhempia ei enää ole. Afiya on annettu kasvattiperheeseen huonoihin oloihin. Veli pelastaa siskonsa ja opettaa hänet lukemaan. Myöhemmin kirjoitustaito pelastaa Afiyan.
Loppuelämät kertoo siitä, että elämä jatkuu, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.
”Olen kiinnostunut siitä, miten kovia ja traumaattisia asioita kokeneet ihmiset saavat elämänsä kokoon jälleen.
– Olen kiinnostunut siitä, miten kovia ja traumaattisia asioita kokeneet ihmiset saavat elämänsä kokoon jälleen, Gurnah sanoo.
– Ihmisillä on eri tapoja selviytyä.
Sota jättää ihmisiin jälkensä. Miten jatkaa sen jälkeen eteenpäin ja tehdä elämästä taas kokonainen? Kysymys kiinnostaa kirjailijaa.
– Ilyas palaa kaupunkiin, joka ei ole enää hänen kotinsa ja hänen täytyy löytää uusi tapa elää taas. Se tilanne on minusta hyvin mielenkiintoinen.
– Kirjan henkilöt eivät ole rikkaita tai vaikutusvaltaisia, vaan tavallisia ihmisiä. Miten löydät elämälle tarkoituksen traumaattisessa tilanteessa? Siitä kirjassa on kyse.
Romaanissa Loppuelämät on mukana afrikkalaisia sanoja ja saksaa. Kielet kiehtovat kirjailijaa. Kirjailijan kotimaassa Sansibarissa kirjat ovat kalliita. Eikä lukutaito ole kovin yleinen.
– Olen kiinnostunut kielistä, erityisesti paikassa, kuten armeija, jossa pitää kommunikoida monella kielellä toisten kanssa.
Nobel-voittaja vastaa kesken haastattelun veljentyttärensä puheluun. Suku on tärkeä.
Kesken haastattelun Gurnahin puhelin soi. ”Minun pitää ottaa tämä puhelu”, hän sanoo ja vastaa kännykkäänsä. Soittaja on hänen veljentyttärensä. Suku on tärkeä.
Pian neuvotteluhuoneen täyttää pehmeästi soljuva swahilin-kieli.
– Puhun englantia ja swahilia, Gurnah kertoo puhelun jälkeen.
– Lapseni puhuvat kanssani englantia.
Nobel-voittaja aikoo jatkaa kirjoittamista. Seuraava kirja on jo tulilla, mutta hän ei koskaan puhu keskeneräisistä töistään.
– Kun aloittaa kirjoittamisen, on koukussa. Kun katselen ympärilleni, näen aina jotakin, josta minulla on sanottavaa. Kirjoitan asioista, joita näen.
– Kirjoittamisessa on mukana myös kauneutta. Näin näen maailman ja elämän, ja näihin asioihin haluan sinun kiinnittävän huomiota.
Helsingin jälkeen nobelistin kiertue jatkuu Osloon ja Kööpenhaminaan.
– Viestini on, että toivon lukijoiden nauttivan kirjostani. Elämä ei ole kaunista, mutta olkaa onnellisia, nauttikaa kirjoista, hän päättää.