Opiskelija Emmi Söderholm on auttanut ystävänsä kanssa 132 ukrainalaista sotaa pakoon: ”Näin hoidamme edellisten sukupolvien traumaa”
Emmi Söderholm ja hänen koiransa Donna nousevat pikkubussiin sateisena syyspäivänä. Donna käyttäytyy vielä hieman pelokkaasti. Se on vasta hiljattain tuotu Suomeen Itä-Ukrainasta.
– Donna, koska hän on kotoisin Donbassista, Emmi selittää.
Emmin ja Donnan tämän päivän kohde on Tuusula. Siellä heitä odottaa Odessan seudulta kotoisin oleva perhe, jonka kanssa Emmi haluaa viettää aikaa ja antaa heille suomalaisperheiden lahjoittamat polkupyörät.
– Minä olin se, joka pakotti perheemme lähtemään, koska kotimme lähellä olevalle rannalle tehtiin jatkuvasti ohjusiskuja ja se tuhoutui täysin. Kun olimme matkalla Suomeen, meitä pelotti, mutta kun näimme, että kuljettajina on kaksi tyttöä, rauhoituimme, perheen äiti Olena Ohorodnyk muistelee.
Teekupposen äärellä Olena ja hänen miehensä Volodymyr juttelevat Emmille kuin vanhalle ystävälle ja kyselevät, miten asiat sujuvat. ”Oikein hyvin, kohta lähdemme taas Ukrainaan”, Emmi vastaa ukrainaksi suomalaisella aksentilla. Sodan alusta lähtien hän on opetellut ukrainaa kommunikoidakseen autettaviensa kanssa.
Ohorodnykin perhe on yksi kymmenistä perheistä, joita Emmi Söderholm on yhdessä ystäviensä ja muiden Ukrainan asialle omistautuneiden suomalaisten kanssa auttanut pääsemään sotaa pakoon Suomeen. Tähän mennessä hän on auttanut 132 ukrainalaista asettumaan uuteen maahan. Monelle heistä hän on ystävä.
– Ukrainalaiset ovat hyvin avoimia ja vieraanvaraisia ihmisiä. He tekevät mitä tahansa tehdäkseen vieraansa onnelliseksi, Emmi sanoo.
Ja kahdelle perheelle Emmistä on tullut jo enemmänkin kuin ystävä. Hän on kahden Suomessa syntyneen ukrainalaistytön kummi.
– Olemme yhteyksissä päivittäin ja näemmekin toisiamme joka kuukausi. Mitä enemmän olemme yhteydessä, sitä enemmän tunnen, että heistä tulee osa perhettäni.
”En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sotaa”
Helsingin yliopistossa varhaiskasvatusta opiskeleva Emmi on aina ollut kiinnostunut vapaaehtoistyöstä. Hän oli aktiivinen opiskelijayhdistyksen jäsen. Sota kanavoi tytön kaikki voimat kuitenkin ukrainalaisten auttamiseen.
– Olin hyvin ahdistunut enkä voinut ajatella mitään muuta kuin sotaa. Konkreettinen apu oli ainoa asia, joka vei synkät ajatukset pois mielestäni, Emmi muistelee tunteitaan sodan ensimmäisinä päivinä.
Aluksi Emmi auttoi ukrainalaisia pakolaisia jo olemassa olevien vapaaehtoisjärjestöjen kautta ja sitten perusti oman, Pakolaiset Turvaan -järjestön.
Matkoista Varsovaan on tullut Emmille ja hänen ystävilleen tapa: reilun vuoden aikana 24-vuotias opiskelija ja hänen ystävänsä ovat matkanneet Suomen ja Puolan väliä jo yli 50 000 kilometriä.
– Jonkin aikaa teimme jopa tuplamatkoja: Suomi-Puola-Viro-Viro-Puola-Suomi.
Matkojen välillä Emmi viettää suurimman osan vapaa-ajastaan Suomeen tuomiensa ihmisten kanssa. Hän etsii heille tavaroita ja tutustuttaa heitä suomalaiseen elämään.
– Asenteellani yritän osoittaa, että olen tavallinen ihminen. Olen vain tyttö Suomesta, joka haluaa auttaa ja on huolissaan Ukrainan kohtalosta.
Mitä enemmän ihmisiä Emmi tuo, sitä enemmän asioita hänen pitää tehdä Suomessa. Lopulta hän päätti laittaa yliopisto-opintonsa tauolle. Vapaaehtoistyön ohessa hän hankkii lisätuloja konsulttina.
– Haluan vain auttaa ukrainalaisia. Haluaisin keskittyä siihen ja auttaa ihmisiä koko ajan.
Vapaaehtoistyö törmäsi byrokratian haasteisiin
Emmin vakiintunut vapaaehtoistyö katkesi hetkeksi byrokratiaan. Tämän vuoden helmikuussa hänen rahankeräyslupansa umpeutui. Hän joutui odottamaan neljä kuukautta uutta lupaa poliisilta.
– Meille ei haluttu antaa lupaa, sillä he halusivat tarkistaa taloudellisen toimintamme. Toimitin kaikki tarvittavat laskut ja yritin olla heihin yhteydessä, mutta he eivät vastanneet minulle. Se oli turhauttavaa, koska ihmiset tarvitsivat apua tässä ja nyt.
Odotusaikana Emmi löysi uuden tavan auttaa Ukrainaa: hän työskentelee nyt muiden vapaaehtoisjärjestöjen kanssa toimittaakseen humanitaarisia tarvikkeita ja ajoneuvoja Ukrainan asevoimille Lviviin, Kiovaan ja Harkovaan.
Vapaaehtoistyö luo monia haasteita, joihin on vastattava välittömästi, Emmi sanoo. Hänen ystävänsä, seuraajansa sosiaalisessa mediassa ja perheensä auttavat häntä tässä.
– Äitini matkusti kanssani Puolaan kahdesti, ja isäni talosta tuli jonkin aikaa pakolaisille tarkoitettujen lahjoitusten varasto.
Emmin perhe, kuten tuhannet muutkin suomalaiset perheet, muistavat hyvin talvisodan. Tytön isovanhemmat syntyivät heti sen päättymisen jälkeen. Emmi muistelee, kuinka Venäjän hyökätessä Ukrainaan ensimmäisinä päivinä hän päätti käyttää taskurahansa ukrainalaisten auttamiseen, ja isovanhemmat kaksinkertaistivat lahjoitussumman.
– Perheeni on ylpeä siitä, että teen tällaisia asioita, ja olen onnellinen siitä, että ympärilläni on niin paljon ihmisiä, jotka välittävät minusta. Uskon, että näin voimme hoitaa edellisten sukupolvien traumoja, Emmi sanoo.
Emmi ei uskonut, että sota kestäisi näin kauan. Joskus vapaaehtoistyön parissa kuluu 12 tuntia päivässä, ja jopa haastattelujen aikana Emmi pitää yhteyttä ukrainalaisiin. Hän myöntää olevansa joskus väsynyt. Mutta se ei ole syy lopettaa.
– Autan edelleen ukrainalaisia, koska tunnen tekeväni jotain oikein. Haluan tuntea tällaista väsymystä.
Alkuperäisen ukrainankielisen artikkelin voi lukea täältä. Juttu on julkaistu myös venäjän kielellä.