Sain taannoin isältäni ääniviestin, joka on jäänyt mieleeni: ”Me olemme tämän maan kansalaisia. Olemme asuneet täällä 26 vuotta ja sinä aikana meitä on kohdeltu kuin ihmistä. Meille on annettu perusoikeutemme. Siksi minun ja ikäisteni on oltava valmiina. Olen valmis puolustamaan Suomea kuolemaani asti jos tilanne sitä vaatii.”
Monille sota-skenaario on vieras ja kaukainen. Iäkkäämmälle sukupolvelle se on todellista totta. Emme nauttisi saamistamme eduista ja etuoikeuksista elleivät edeltävät sukupolvet olisi uskollisesti ja pelottomasti puolustaneet Suomea vaikean paikan edessä.
Me, jotka emme ole nähneet sotaa silmätysten emme voi todella ymmärtää uhrausta, jonka he antoivat, jotta me voisimme järjestää festareita, kissanristiäisiä ja ystävien kanssa vietettäviä peli-iltoja. On meidän vastuulla puolustaa sitä mikä on kaikkein rakkainta maailmassa, jossa pelataan likaista peliä ja jossa paha näkyy. Niin kauan kuin on vapautta ja vastuunkantoa, on myös kaikkea sitä, mitä hengitämme.
Kansa, joka nauttii vapaudesta ilman ymmärrystä siitä maksetusta hinnasta tulee menettämään itsenäisyytensä. Ja kansa, joka ei valmistaudu aivan kaikkeen on alttiina vaaralle, jota ei ole halunnut tulla ajatelleeksi. Ikävien asioiden ajatteleminen ja skenaarioiden läpikäyminen, oli se kuinka epämiellyttävää tahansa, kuuluu aikuisen elämään.
Osallistuin vuonna 2020 Vaasan lyseon lukion 140-vuotisjuhlaan yhdessä ”koko kansan terveysvalistajan” Pekka Puskan kanssa. Olin valmistellut juhlapuheeni huolella ja käynyt sitä läpi rutiininomaisesti ystäväni Pirjon kanssa. En tullut ajatelleeksi, että noustessani entisen lukioni liikuntasalin puhujakorokkeelle puhumaan taustastani sekä koulutuksen ja sivistyksen vaikutuksesta elämääni, tunteeni ottaisivat vallan ja pala nousisi kurkkuuni.
Kuinka monessa maassa köyhän, valtiottoman, kurditaustaisen pakolaisperheen tyttärestä voi tulla perheensä ensimmäinen ylioppilas, valtiotieteiden kandidaatti ja maisteri? Kuinka monessa maassa saisin aivan samat perus- ja kansalaisoikeudet kuin luokkatoverini? Kuinka monessa maassa minua kohdeltaisiin kuin ihmistä kuten isäni sanoi?
Suomi on paras maa, jossa voi elää hyvää ja rauhallista elämää. Suomi on tutkitusti viidettä vuotta peräkkäin maailman onnellisin maa. Se, joka näkee maassamme enemmän pahaa kuin hyvää ei ole kokenut elämää. Vasta kun luemme surullisia ja armottomia uutisia maailmalta, syvä kiitollisuutemme maatamme ja sen kansaa kohtaan nousee arvoon.
Sota on helvettiä ja rauha ei tule koskaan ilmaiseksi. Sukupolvellemme on tärkeää juurruttaa itseensä arvoja, joilla kotimaatamme on rakennettu: maanpuolustustahto, isänmaallisuus ja saavutetuista oikeuksista kiinni pitäminen. Olen kiitollinen isänmaallisuudesta, jonka isäni välitti minulle eteenpäin. Vaikka en ole itse henkilökohtaisesti nähnyt sotaa, uskon tietäväni mitä rauhan säilyttäminen vaatii.
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, Lähi-idän asiantuntija ja Helsingin kaupunginvaltuuston varavaltuutettu (kok).