”Taivasta kohti” huikkaa kirkkoherra jääseinällä – katso, miten kiipeilijä nousee ylös pystysuoraa jääputousta
Jääkiipeilyn suosio on kasvussa Suomessa. Kaikkineen kiipeilyharrastus on kerännyt harrastajia vuosi vuodelta enemmän: 25 vuodessa harrastajien määrä on kohonnut parista tuhannesta yli 50 000.
Suosituinta on sisäkiipeily, jossa lajin pariin on helppo lähteä. Välineetkin saa usein vuokrattua. Lajin edullisuus on varmasti myös hyvä houkutin. Kiipeilyhallien määrä on kasvanut ja kiipeilyseuroja on aiempaa enemmän.
– Kiipeilyhän on aina houkuttanut ihmistä. Se on samalla seikkailua ja liikuntaa. On neljä liikuntamuotoa, joihin ei tarvitse apuvälineitä: kiipeäminen, juokseminen, uiminen ja hyppääminen. Lapsi kiipeää luontaisesti, kunnes vanhemmat säikähtävät ja toruvat, naurahtaa Suomen Kiipeilyliiton toiminnanjohtaja Jari Koski.
”Jää on aina arvaamatonta”
Muun kiipeilyn suosion kasvu siivittää jääkiipeilyä. Se on silti varsin marginaalinen laji, aktiivisia harrastajia on Kiipeilyliiton mukaan muutamia satoja.
Laji on vaikeampi aloittaa ja vaatii rahallista satsausta. Välineisiin, kenkiin ja vaatteisiin uppoaa helposti tuhansia euroja. Lajia pääsee kuitenkin halutessaan kokeilemaan erilaisten ohjelmapalveluyritysten järjestämänä tai kiipeilyseuroissa. Niistä järjestyy usein lainavälineet.
Iitin kirkkoherrana työskentelevä Mikko Pelkonen hurahti jääkiipeilyyn parikymmentä vuotta sitten. Toisin kuin moni muu, hän aloitti kiipeilyharrastuksensa suoraan jäällä. Taustalla oli hiihtoharrastusta pohjoisen tuntureilla ja vuorilla.
Talviluonnossa liikkuminen on jo sinällään houkuttelevaa, mutta pystysuoraa jääseinää kiipeäminen on aivan oma lukunsa.
– Toimistotyötä tekevällä tämä on hyvää liikuntaa. Saa olla ulkona ja nähdä upeita paikkoja, kuten tämä Iitin Jääkirkkovuori, Pelkonen pohtii.
– On siinä myös se jännitys, jopa oman pelon voittaminen. Siinä ollaan korkeammalla, kenkiin kiinnitettävien jäärautojen varassa. Jää on aina arvaamatonta, listaa Pelkosen kiipeilykaveri Tatu Starast.
Suomen jääolot vetävät jo vertoja Keski-Euroopalle
Jääkiipeilystä syntyy helposti mielikuva, että lajin harrastaminen vaatii matkailua maailmalle, korkeille vuorille. Toki maailma tarjoaa kiinnostavia kohteita, mutta kotimaan kamara on monelle jääkiipeilijälle entistäkin vetävämpi paikka.
Esimerkiksi Keski-Euroopassa ilmaston lämpeneminen on johtanut siihen, että jääolot ovat jopa vaarallisia. Turvallisia jääputouksia voi joutua etsimään tavallista korkeammalta vuoristosta.
Tämän on saanut havaita myös Mikko Pelkonen, jolla on ollut tapana kaveriporukan kanssa käydä Keski-Euroopassa kiipeämässä. Viimeksi he olivat reisulla pari viikkoa sitten.
– Alun perin suunnittelemissamme paikoissa jäät olivat sulaneet pois. Meidän piti nousta aina kahteen kilometriin saakka, jotta löytyi jääputouksia, joita pääsimme kiipeämään.
Kirkkoherran mukaan perusharjoitteluun löytyy loistavat mahdollisuudet ihan kotinurkilta. Tatu Starast komppaa.
– Meillä on paremmat harrastusmahdollisuudet kuin voisi uskoa. Etelä-Suomestakin löytyy useita jääputouksia. On toki hieman vuodesta kiinni, mihin jäätä muodostuu niin paljon, että kiipeily onnistuu, Starast muistuttaa.
Luontoa ja muita luonnossa liikkujia kunnioittaen
Jääkiipeily kuuluu jokamiehenoikeuksien piiriin. Harrastajilla on kuitenkin yleinen käytäntö ottaa yhteyttä maanomistajaan ja kysyä lupaa kiipeilyyn.
Talvisissa oloissa autoilu ja pysäköinti pyritään aina hoitamaan niin, ettei estetä toisten liikkumista kapeilla metsäteillä.
Moniin ulkokiipeilylajeihin kuuluu oleellisesti se, että kiipeilypaikoista ja -reiteistä jaetaan auliisti tietoa netissä. Jääkiipeilyssä tilanne on toinen, hyvät paikat pidetään visusti salassa.
Tarkoituksena on välttää häiriöitä, mutta hieman itsekkäästi huolehtia, että jääputous ei vaurioidu, jos sen kansoittaa sankka kiipeilijäjoukko. Tämä tosin koskee vain pieniä putouksia.
Iitin Jääkirkkovuoren kaltaisiin suuriin jäämuodostelmiin ei hakuilla ja kiipeilykenkien jääraudoilla saa kovin helposti iskettyä pysyvää vahinkoa. Jää korjaa itse itseään lämpötilojen vaihdellessa.
Lumi ja jää suojaavat luontoa muutoinkin.
– Jos kiipeilypaikan lähellä on esimerkiksi suojeltavia kasveja, ne ovat talvella jään alla suojassa, toteaa Kiipeilyliiton toiminnanjohtaja Jari Koski.
Taivasta kohti
Metsää on sanottu suomalaisten kirkoksi. Jääkiipeilevä kirkkoherra Mikko Pelkonenkin löytää luonnosta pyhyyden kokemuksia. Hän sanoo, että luonnosta nauttiminen on iso osa harrastusta.
Pelkosella on tapana leikkisästi tokaista kiipeilykavereilleen ”taivasta kohti”, kun hän aloittaa kiipeämisen. Kiipeilyllä ja hengellisyydellä on hänen mukaansa paljon yhteistä.
Vuorikiipeilyssä ja alppinismissa on Euroopassa aika vahvat juuret omassa kulttuurissa ja myös uskossa, kertoo Pelkonen.
– Vuori on perinteisesti koettu vähän pelottavana, Jumalan hylkäämänä paikkana. Sinne on silti haluttu mennä, ja sieltä on nähty kauniita maisemia. Monella eurooppalaisella vuorenhuipulla on nykyään risti, sekin kertoo siitä perinteestä.