”Suuri aika vaatii suuria ihmisiä”, alkaa Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Svejkin seikkailut.
Ihmisen pienuutta ja sodan typeryyttä kuvaava satiiri on kirjoitettu sata vuotta sitten.
Tässä välissä on kehitetty avaruusraketti ja internet, lisää fossiilisia kuluttavia härveleitä ja järjestelmiä, opittu halkaisemaan atomi.
Silti ihmisen toikkarointi jatkuu ennallaan. Lajin syvällinen oppimiskäyrä on kauniisti sanottuna maltillinen.
Välillä tulee ajatus, että voiko tämä enää hullummaksi mennä. Miten näitä järjettömiä asioita tapahtuu koko ajan?
Tarkennan: asiat eivät vaan ”tapahdu”, asioita tieten tahtoen tehdään. Päättömiä päätöksiä.
Emme lajina ymmärrä riittävän laajasti ratkaisevaa vaikutustamme vaikka ilmastonmuutokseen, luontokatoon tai vesistöjen saastumiseen. Ja jos ymmärrämme, kiellämme osuutemme.
Ja sodassa ei voi tyhminkään kieltää ihmisen osuutta ja syyttää virusta, äärisäätä tai kausivaihtelua kriisin syntymiseen. Sota on suora ihmistoiminnan päätös ja tulos.
Euroopan kamaralla Ukrainan kansanmurha ja tuho jatkuu. Lisäksi sotia ja tuhansittain uhreja vaativia konflikteja käydään kymmenissä maissa.
Sotia on käyty vuosisadasta toiseen, eikä näytä ihminen viisastuvan. Keksimme kyllä lisää entistä tuhoisampia aseita. Nytkin vuonna 2022 arvuuttelemme viikoittain, käyttääkö Venäjä ydinasetta, bluffia vai ei.
Kotimainen pasifistikirjailija Pentti Haanpää kirjoitti 70 vuotta sitten Hiroshiman atomipommista:
”Hehtaarikaupalla taloja kasaan ja tuhansittain ihmisiä siinä silmänräpäyksessä kuoleman viikatemiehen eteen. – – Kaikki ne kärventyivät kuin kärpäset kesken arkisten askareittensa teidän tuohikäiverönne tulessa. Eivätkä nuo monet vainajat sinulle koskaan kummittele? Minua ainakin arveluttaisi pyyhkäistä niin paljon elämää maan pinnalta yhdellä sivalluksella.”
Ihmiskunnan tragedian lisäksi sota on aina raskas tappio myös koko luonnolle. Ei siinä fossiilisia säästellä. Hiilijalanjälki on suuri ja verinen.
Sodan pitkittyessä tulee lisää järjettömyyksiä. Itämeren pohjassa luikertelevan kaasuputken tahallinen räjäytys on ällistyttävän piittaamatonta.
Se tuntuu oman arjen keskellä myös surrealistiselle. Uimahallit sulkevat saunoja ja varaudumme suunniteltuihin sähkökatkoksiin.
Samaan aikaan merellä pössäytetään ilmaan miljoonia kuutioita maakaasua. Ihan kuin sitä olisi liikaa. Tai ihan kuin ilmastonmuutoksen torjuminen ei olisi jokaikisen valtion etu.
Kun maailman hulluus jytisee päälle, minulla on kaksi keinoa sietää.
Tärkein on luonto. Kun katsoo merenrannalla auringonlaskua, taivaalla kurkien muuttoauraa tai metsän sammaleita, mieli seestyy.
Ja toinen on tarttua ihmisen korkeamman asteen tuotoksiin, jotka kestävät aikaa: taiteeseen, kulttuuriin, kirjallisuuteen.
Sotamies Svejk toteaa huolestuneelle kapteenille vihollisen ryysiessä päälle: ”Älkää huolehtiko, herra ylisotapäällikkö, kyllä tässä jotenkin käy. Historia ei tunne tapausta, että ei olisi käynyt kuinkaan!”
Kirjoittaja on Baltic Sea Action Group -säätiön perustaja ja ympäristövaikuttaja.